Pienen pieni suuren suuren seikkailun edessä – kohti Mount Merua ja Kilimanjaroa

Ajatuksissani seison kohdassa, jossa vuori kohtaa tasamaan, ja polku kääntyy nousuun. Katson kohti auringossa kimmeltävää huippua. Tuulen henkäys silittää hiestä kostunutta ihoa, ja taivaan sinen häikäisy rutistaa silmät sirrilleen. Ilmassa ei tunnu lupausta lumesta, olemme vielä liian kaukana. Väreilevä lämpö leijuu sieraimiin hiekalta tuoksuvana, ehkä siihen sekoittuu aavistus akaasiapuuta – jotain karheaa ja hiukan mausteista.

Siinä mielikuvassa olen vuoren sylissä pienen pieni, kuin hiekanjyvä suuren kallion juurella. Varjossa, mutta vapaa lentämään tuulen mukana, sillä se on pienenä olemisen etuoikeus.

Yhä ylös yrittää...
Kuva Max Edin

Kun ensimmäisen kerran lähdin kiipeämään vuorille, painoi tytär kasvonsa vatsaani vasten halatessamme heiheit. Tällä kertaa hän nojasi kasvojaan hartiaani vasten. Iso tyttöni. Kuten ennenkin, sydän pakahtumaisillaan upotin kasvoni hänen hiuksiinsa salaa ja imin itseeni niiden tuoksua kuin varastoon tulevien viikkojen varalle. Sitten tein kuten aina; hymyilin takahampaat rutisten ja heilutin – vasta kun tytär oli kadonnut kulman taakse, annoin hetkeksi ennakkoikävän kyynelille vallan.

Tänä vuonna myös tytär viettää toisenlaisen joulun auringon alla. Häntä hymyilytti tieto, että nyt kun hän nauttii joulusta Thaimaassa ja minä Tansaniassa, olemme lähempänä toisiamme kuin jos toinen meistä olisi Suomessa. Minua lohduttaa myös ajatus, että kuukauden mittainen ero menee varmasti nopeammin, kun molemmat olemme seikkailemassa.

Heiheit on sanottu. Käytännön järjestelyt on tehty, viisumit haettu ja rokotukset otettu. Malarialääkityksestä kieltäydyin, sillä lääkitys suojaa vain tietyn tyyppiseltä sairaudelta, ja estokuurin synnyttämät oireet saattavat olla niin voimakkaat, että vievät kiipeilijältä kiipeilykunnon jo etukäteen. Laukuissa on suojaavia vaatteita ja runsaasti ötökkämyrkkyä. Pakattu on myös uusi, Rabin kevyt talvimakuupussi yläleirien kylmiä öitä ajatellen. Se oli tämän reissun varustetuunaus. Evääksi lakuja ja M&M-karkkeja. Taskupokkari ja pieni muistikirja, jotta muistan yksityiskohdat oikein, kun palaan niistä sinulle kertomaan.

Jäljelle jää tämä hetki, kun laukut odottavat eteisen nurkassa. Voi kuinka rakastan sitä, kuinka mieli hiljenee odottamaan. Sydän sykähtelee yhtä aikaa innokkaana ja levollisena. Olen valmis levittämään käteni ja nousemaan pyörteilevän vuorituulen mukana pienen hiekanjyvän lailla suureen seikkailuun.

Tule, mennään!

p.s. Tarinamme lupaan kertoa taas täällä blogissa mahdollisimman pian palattuamme. Seuraamalla Facebookiani ja Instagramiani (käyttäjänimi: janskuo) saat pieniä päivityksiä matkan varrelta.

Matkalla Elbrusille
kuva: Max Edin

Lähtölaskenta Kilimanjarolle alkaa vuoristotautilääkäri Heikki Karisen opissa

Mount Merulle ja Kilimanjarolle lähtö on ensi viikolla! Puuttuvien varusteiden lista on tehty, viisumit (toivottavasti) matkalla, ja tänään lounaan ja päivällisen välissä nautiskelin kakkosannoksen kolerarokotetta, joka on asustellut jääkaapissani viikon verran.

Ihanan tuttu tunne: ajatukset karkaavat rinteille yhä useammin, ja malttamattomuuden kutina ihon alla voimistuu.

Pääasia on päästä vuorille. Jos kuitenkin olen täysin rehellinen, kuten tapanani on ollut, polte onnistumiseen on vielä aiempaa suurempi. Keväinen epäonnistuminen Elbrusilla tuntuu yhä karhealta. Olen oppinut siitä paljon. Mutta nyt haluan onnistua.

Akklimatisoitumassa Elbrusia varten
Kuva Max Edin

Omakohtaisen vuoristotautikokemuksen jälkeen olen halunnut oppia ymmärtämään kehossa korkealla tapahtuvia asioita ja niihin vaikuttamista hiukan paremmin. Lukemieni lääketieteellisten artikkeleiden suurin viisaus on tuntunut valuvan mielestäni kuin vesi hanhen selästä, joten rohkaistuin ja toimin kuten tähänkin asti neuvoja tarvitessani eli pyysin apua asiantuntijalta.
Vuosien mittaan olen kerta toisensa jälkeen saanut ilahtua siitä, kuinka avuliaita vuorikiipeilijät ovat. Niin nytkin, ja muutama viikko sitten kiipeilyparini Heikki ja minä istahdimme lounaalle vuoristotautia pitkään maailman vuoria kiivetessään tutkineen lääkäri Heikki Karisen kanssa.

Tässä kohtaa lienee oikea hetki painottaa, että tämän tekstin sisältö pohjautuu minun (paikotellen hataraan) muistiini, ja kaikki virheet koskien mitä tahansa aihealuetta, ovat minun.

Useimmat muistavat Karisen parin vuoden takaisen Huippujengi-nimisen tv-sarjan kiipeilyryhmän rauhallisena lääkärinä. Vuosikausia akklimatisoitumista ja vuoristotautia tutkineen Karisen kiipeilyhistoria alkaa 1980-luvulta ja hän on kiivennyt monilla suurilla vuorilla, Mount Everestillä kahdestikin. Vuorikiipeilyn lisäksi Karinen on muun muassa juossut ultramaratoneja, viimeisimpänä tämän vuoden Marathon des Sablesin, Saharan autiomaassa juostavan 250 kilometriä pitkän kilpailun. Tämä kaveri siis tietää yhtä sun toista kestävyyslajeista!

Kokeneiden kiipeilijöiden tapaaminen on aina jännittävää, kuin he toisivat pienen tuulahduksen vuorituulta muassaan. Heidän läsnäollessaan tuntuu hiukan hassulta puhua kunnianhimoisista tavoitteista, sillä millä tahansa vuorikiipeilyn ulottuvuudella mitattuna olen ihan märkäkorva. Niinpä on vähän ujostuttavaa intoilla maailman suurilla huipuilla käyneille Snow Leopard tai Seven Summits -haasteista. Mutta tämä on suurien unelmien laji, ja ehkäpä se luo erilaisen maaperän noille keskusteluille: jokainen tähän asti kohtaamani kiipeilijä on suhtautunut suunnitelmiimme rohkaisevasti ja tarjonnut neuvoja ja joskus jopa apua.

Kiipeilytiimin palauttava venytyssessio Elbrusin basecampissa, ryhmänjohtaja Tommi valvoo suoritusta
kuva Max Edin

Karinen (kutsun häntä nyt sukunimellä, erotuksena kiipeilyparistani Heikistä) saapui lounaallemme lämpimästi hymyillen ja innostuneen oloisena. Hän ohitti kiitoksemme meille uhratusta ajasta toteamalla, että rakkaasta asiasta keskusteleminen muiden samasta aiheesta innostuneiden kanssa on ilo.
Voi kuinka totta se onkaan!
Seuraava reilu tunti valui kuin Saharan kuuma hiekka sormien lomasta. Keskustelu polveili niin innokkaasti, että tarjoilijammekin hiukan turhautui yrittäessään löytää luontevia hetkiä saapua pöytään keskeyttämättä. Olin saapunut tapaamiseen muistiinpanovälineillä varustautuneena, mutta tempauduin keskusteluun mukaan niin, että tapaamisen lopuksi vihkoni sivu ammotti tyhjyyttään.

Aloitimme heti asian ytimestä. Karinen halusi kuulla Elbrusilla tapahtuneista romahduksistamme. Hän analysoi polveilevan ja ryöpsähtelevän kertomuksemme perusteella, että todennäköisesti vuoristotauti jylläsi kehoissamme jo ennen ensimmäistä huiputusyritystä.

Vuoristotaudin tilan syntymiseen vaikuttaa moni asia, mutta laukaiseva tekijä on usein kova fyysinen ponnistus. Karinen kertoi omasta vuoristotautikokemuksestaan: Auttaessaan sairastunutta kiipeilijää, hän kantoi tätä harteillaan evakuoitavaksi helikopterin laskeutumispaikalle noin 20 metrin matkan. Kun kävi ilmi, ettei kopteri pääsisikään vielä paikalle, Karinen kantoi potilaan takaisin teltalle. Laskettuaan potilaan makuulle, hän huomasi, ettei syke tasaantunutkaan ponnistuksen päätyttyä. Karisen keho ei korkealla vuorella enää palautunut lyhyen kantomatkan vaatimasta rutistuksesta ja pian hänellä laukesivat vuoristotaudin oireet.

Karisen tarina sai meidät pohtimaan Elbrusin akklimatisaationousupäivän tapahtumia:
Iltapäivällä nousuaika oli käymässä vähiin. Tavoitteena ollut 4800 metriä oli silmiemme edessä, niin lähellä mutta niin kaukana. Heikin askel oli noussut kevyesti. Minä olin hiukan hitaampi mutta kohtuullisen hyvävointinen ja energinen kuitenkin. Kun ilmoitus takaisinkääntymisajan lähestymisestä tuli, Heikki lähti sprinttaamaan kohti tavoitteena ollutta Pashtuhovan kivien yläpäätä – ja minä perässä. Ehkä Heikillä oli taustalla ajatus päästä niin korkealle kuin mahdollista akklimatisoitumisen maksimoimiseksi. Omalla kohdallani myönnän, että mielessäni ei ollut taktisia viisauksia, vaan seurasin pariani kuin jänistä jahtaava ajokoira: "Jos se menee, kyllä minäkin haluan."

Paluumatkalla Elbrusin harjoitusnoususta sään huonontuessa nopeasti
kuva Max Edin

Pääsimme lopulta 4310 metriin ennen kuin sää muuttui kehnoksi ja nousu piti keskeyttää. Pidimme pienen tauon kivillä yhtäkkiä nousseen viiman keskellä ennen paluun aloittamista. Tuolloin tunsin ensimmäiset huonovointisuuden aallot, jotka kuitenkin laimenivat päästessämme alas base campiin.
Olin koko illan uupunut, ja seuraavana aamuna tekniikkatreeneissä niin huonovointinen, että jouduin self arrest -harjoituksissa (oman putoamisen pysäyttäminen jäähakun avulla) makaamaan lumihangessa oksennusta nieleskellen jokaisen harjoituskierroksen jälkeen, ja päänsärky oli niin kova, etten pystynyt pitämään silmiä kunnolla auki. (Tarkemman kuvauksen noista päivistä voit lukea täältä: Kiipeilyn onnenhetkiä ja se toinen ääripää – huiputusvalmistautuminen)

Karinen esitti ajatuksen, että myös Heikin tila alkoi syntyä tuosta akklimatisoitumispäivän sprintistä ja kehittyi vain hitaammin. Tämä teoria saattaisi selittää yhtä suurista kysymyksistämme: miksi tila puhkesi molemmilla?

Kehon sopeutuminen ohueen ilmaan on kiehtova teema. Karinen on tutkinut akklimatisoitumista myös genetiikan näkökulmasta ja todennut, että kehojen sopeutumistavoissa on mantereiden geeniperimäkohtaisia eroja. Toisilla keho sopeutuu ohueen ilmaan siten, että veren hemoglobiinin tilavuus lisääntyy ja toisilla taas sen määrä kasvaa. Kumpikaan tapa ei ole "toista parempi" ja geeniperimien sekoittuessa myös nämä ominaisuudet sekoittuvat.
Akklimatisoitumisen tapa ei näyttäisi vaikuttavan suorituskykyyn, eikä treenilläkään asiaan voi vaikuttaa. Kuten olen jo aiemmin oppinutkin, pääsääntöisesti hyvä nesteytys, riittävä akklimatisoitumisaika ja riittävä kunto ovat tärkeitä. Mutta jälleen esiin nousi tuo aihe, jota olemme viime kuukausina valmistautumisessa käsitelleet useasti: sykkeen pitäminen alhaisena.

Keskustelimme Karisen kanssa myös lääkkeiden käytöstä vuorilla ja siitä, miten ennakoiva estolääkitseminen ja suorituskyvyn nostamiseen pyrkivä "douppaus" vaikuttavat kokonaissuoritukseen.  Karinen totesi, että joskus on tilanteita, joissa olosuhteet pakottavat riskirajoille, esimerkiksi kiipeilijä voi sään johdosta joutua nousemaan suositeltua vauhtia nopeammin korkealle. Silloin ennakoiva estolääkitys voi olla paikallaan.
Mutta Karinen muistutti, että lääkkeet vaikuttavat kahdella tasolla; varsinaisen fyysisen vaikutuksen lisäksi on psyykinen vaikutus, joka on monen monta kertaa todettu erilaisissa plasebo-tutkimuksissa vaikutuksiltaan merkittäväksi. Eli pelkästään lääkkeen ottaminen ja tieto, että "kohta helpottaa", auttaa ja saattaa kohentaa potilaan vointia huomattavasti. Jos lääkitseminen tehdään ennakoivasti ja oireita alkaa myöhemmin ilmetä, ollaan tämä psyykinen vaikutus ennakkolääkitsemisen vuoksi menetetty. Tiukoissa paikoissa se voi olla ratkaisevaa.

Kysyimme myös neuvoja välttääksemme vatsataudit, joista Kilimanjaro on valitettavan kuuluisa. Joidenkin lähteiden mukaan vatsataudit ovat jopa yleisempi keskeytyksen syy kuin riittämätön akklimatisoituminen ja/tai vuoristotaudin oireet. Olen myös kuullut ajatuksen, että Kilimanjarolla ruoanvalmistuksessa käytetty voimakas palmuöljy saattaisi olla syypää vatsaoireisiin. Mutta Karinen totesi, että puutteellinen hygienia on kuitenkin todennäköisempi syy:

– Enkä nyt puhu siitä, että kokin peukalo olisi sopassa, kun hän tarjoilee lounasta. Puutteet hygieniassa syntyvät usein hyvin pienistä asioista. Muistan eräällä Etelä-Amerikan kiipeilyreissulla istuskelleeni katselemassa vesisäiliötä, josta noudettiin leirin juomavesi. Säiliön ja noutoastioiden hygieniasta oltiin äärimmäisen tarkkoja, sillä voimakkaat vatsapöpöt ovat yleisiä vuorilla.
Siinä istuskellessani huomasin, että säiliön kyljestä lähtevän noutoastoiden täyttöletkun yläpäässä oli pieni vuoto, josta vesi pisaroi täyttöletkun varrelle. Pisarat valuivat edelleen täyttöletkun kärkeen pitkin letkun pintaa, ja tihkuivat sieltä täytettäviin astioihin. Näin yksi pieni pisaravuoto vaikuttaa kaikkeen leirissä käytettävään veteen ja voi kontaminoida sen.

Neuvojen lisäksi Karinen toi meille vuoristotaudista kirjoittamansa artikkelin, jota ei ole julkisesti saatavilla ja mikä mahtavinta, kirjoittamansa "Kaukomatkailijan lääkintähuolto ja ensiapu" -täsmäoppaan, joka vastaisuudessa kulkee taatusti joka reissussa mukana.

Lounas läheni loppuaan, ja jouduimme tyrehdyttämään loput kysymystulvasta, jota Karisen mukaansatempaavat tarinat vain lisäsivät. Kotimatkalla askel tuntui kevyeltä, ja hymyilin kaamoksen hämärässä ajatellessani edessä olevaa matkaa.

Nyt muutamaa viikkoa myöhemmin ollaan taas siinä hetkessä, jolloin eteisen nurkkaan alkaa pikkuhiljaa kertyä kasa pakattavaa tavaraa. Kasan päällimmäisenä keikkuu oranssi pieni kirja. Taas ollaan vähän valmiimpia seikkailuun!


p.s. Lopuksi pieni kaupallinen maininta: Karisen kirjaa on vielä hänellä itsellään muutama kappale myynnissä ja jos haluat sellaisen ostaa, laita hänelle sähköpostia heikki.karinen@nic.fi

Kuinka etana saa kiinni lumileopardin?

Viimeinen puristus matkalla Monte Rosan huipulle 2015
kuva: M. Laukkanen

Entisen Neuvostoliiton alueella sijaitsee viisi yli 7000-metristä vuorta, joista korkein on 7494-metrinen Qullai Ismoili Somoni (se on ehkä paremmin tunnettu yhdellä entisistä nimistään; Pik Kommunizma eli suomeksi Kommunismin huippu). Muut vuoret ovat Pik Pobeda (7439 m), Pik Lenin (7134 m), Pik Korjenevskoy (7105 m) ja Khan Tengri (7010 m).

Nämä viisi vuorta kiivenneet saavat venäläiseltä kiipeilyfederaatiolta Snow Leopard -statuksen. Vuoteen 2012 mennessä kaikkiaan noin 600 ihmistä (luku vaihtelee eri lähteissä), joista 31 naista, on onnistunut saavuttamaan tämän statuksen.

Snow Leopard -vuoret ovat eristyksissä ja hankalissa olosuhteissa Keski-Aasiassa. Useimpien kohdalla pelkkä vuoren alueelle pääseminen on työläs hanke. Tuttu kiipeilyopas kertoi kokemuksistaan Pik Leninillä, jolloin kukaan ryhmästä ei päässyt edes yrittämään huiputusta, sillä kaikki sairastuivat; osa kovaan flunssaan ja loput vatsatautiin. Sanotaan, että näistä viidestä vuoresta teknisesti helpoin on Peak Lenin, mutta yhtään yli 7000 metrin korkuista vuorta ei kyllä voi millään mittarilla sanoa helpoksi.

Arvaat varmaan, mihin tämä johtaa? Unelmaan. Josta pitää tehdä tavoite.

Kiipeilyparini Heikki ja minä olemme päässeet korkeudessa "vasta" 5350 metriin (Mount Elbrusilla, Venäjällä, kesäkuussa 2017). Reilun kuukauden kuluttua pyrimme nousemaan lähes 6000 metriin Kilimanjarolla Tansaniassa. Ensi kevääksi suunnittelemme revanssia Elbrusilla, ja syksyn 2018 kalenterissa kangastelee Himalajan Island Peak (6198 m). Matkaa on siis vielä paljon edessä ennen kuin olemme valmiita 7-tonnisille. Mutta sehän tässä on parasta: jos se olisi kevyttä ja nopeaa, kaikkihan tekisivät sitä. Ja ennen kaikkea, kuten Monte Rosan reissullani oppaana ollut Morgan sanoi:
– Jos se olisi helppoa, se ei olisi seikkailu!
Sitä paitsi vanhin Snow Leopard -statuksen saaneista on ollut 69-vuotias, joten emme me nyt ihan kellon kanssa kilpaa juokse.

Mont Blancin huippuharjanne 2016

Pienen uhittelun jälkeen voinkin sitten pakittaa hitusen ja todeta, että Snow Leopard -unelmaa on
hauduteltu viime talvesta asti, ja olen siitä ohimennen maininnut täälläkin, mutta aiemmin olen hiukan arastellut sanoa sitä ääneen, koska haaste ja haave ovat niin suuria. Jostain syystä tämä tuntuu jopa suuremmalta kuin Seven Summits ( eli kaikkien mantereiden korkeimmat huiput, jotka muuten haluamme kiivetä myös).
Mutta minulle suurissa unelmissa hienoa on se, että kun ne sanon ääneen, ne astuvat osaksi jokapäiväistä elämääni riippumatta siitä, kuinka kaukana niiden toteutuminen on.

Unelma saa aikaan sen, että taas sunnuntaina kiskoin reilut pari kiloa painavat ylävuoristokengät jalkoihini, ja vietin Heikin kanssa seuraavat tunnit sateessa pimeiden lähimetsien kuraisia polkuja rivakalla tahdilla tallaten.

Jos asuisimme vaikkapa Alpeilla, vuorikiipeilyunelmien toteuttamiseen valmistautumisen peruselementit olisivat käden ulottuvilla. Mutta siinä on haasteensa, kun asuu Suomen kaltaisessa, kohtuullisen litteässä maassa, missä suoranaista lajiharjoittelua ei oikein ole mahdollista tehdä. Haastavinta tuo lajiharjoittelun puute on, ainakin minulle, motivaation näkökulmasta. Vaikka nousua voi yrittää simuloida rappusilla ja metsäretkillä pienemmille kukkuloille, vuoret ovat noissa tilanteissa mukana vain mielikuvissa (jotka joskus räntäsateessa tuntuvat aika kaukaisilta). Aitoon ympäristöön voin parhaimmillaankin päästä vain muutaman kerran vuodessa. Mutta. Kun pohdin lajiharjoittelun hankaluutta ensimmäiseen kiipeilyreissuun valmistautuessani, personal trainerini Tapsa tsemppasi minua sanomalla, että moni treenaa maratonillekin juoksematta täyttä matkaa kertaakaan harjoituskauden aikana. Ei ihan sama asia, mutta vie pohjan pois tekosyiltä olla tekemättä.

Tekosyiden torppaamisen lisäksi Tapsan lausuman toinen sanoma oli, että Suomessa harjoittelu vaatii toisenlaista otetta ja ymmärrystä siitä, kuinka kestävyysominaisuuksia kehitetään. Kun olin treenannut ensimmäisen vuoden Tapsan kanssa, jatkoin matkaa hyvillä mielin häneltä saamieni oppien varassa. Pari vuotta olen nyt harjoitellut itsekseni ja mielestäni homma on sujunut ihan hyvin. Kuitenkin tämän vuoden aikana olen huomannut tiettyä turtumusta oppimiani treenimuotoja kohtaan ja arjen kiireiden keskellä motivaatiokin on välillä tutissut. Elbrusin epäonnistumisten jälkeen päätimme Heikin kanssa keskittyä kehon ja mielen valmistamiseen kokonaisvaltaisemmin, sillä halusimme oppia ymmärtämään fysiikkaamme (ja mitä sille korkeuksissa tapahtuu) paremmin. Myös nousujohteiset kiipeilytavoitteet ohjaavat siihen, että parhaan mahdollisen suorituskyvyn saavuttaminen on yhä tärkeämpää ja vaativampaa.

Toistaiseksi saavuttamatta jäänyt Elbrusin huippu

Vajaa kuukausi sitten aloitimme yhteistyön PT:mme Jaanan kanssa. Hiukan sekavissa tunnelmissa ja lapsellista vastarintaani tukahduttaen aloitin luopumisen Tapsan moneen kertaan hyväksi havaituista rutiineista ja annoin tilaa uusille näkökulmille. Vaihtelu on hyvästä, mutta itsensä avaaminen muutokselle voi olla työn takana. Samalla tulee tarkasteltua omaa tekemistä uudella lailla, ja nyt huomasin matkan varrella muokanneeni Tapsan oppeja pikkuhiljaa omaan suuntaani. Soveltaminen on toki hyvästä, mutta joskus soveltaessaan päätyy niin kauas alkuperäisestä, ettei uusi toimintatavan sovellus enää palvele alkuperäistä tarkoitusta.

Myös Heikki on tunnustanut uuteen harjoittelumalliin sopeutumisen vaativan ponnistelua. Vahva ja nopea Heikki on tottunut harjoittelemaan aina täydellä höyryllä. Minä taas olen laiminlyönyt palautumista "ei voi sattua, kun ei tule verta" -mentaliteetilla. Jaana pistikin molempien nuotit uusiksi. Salitreeneihin on tullut toiminnallista harjoittelua, mikä tekee hyvää hiukan kömpelölle koordinaatiokyvylleni. Mutta juoksulenkit ne vasta hassuja ovatkin: matkan sijaan juoksemme sykkeen ohjaamina. Koska syke tulee pitää tarpeeksi alhaalla, välillä hämmentävän iso osa lenkistä menee sellaiseksi mateluksi, että melkein etanatkin valitsevat ohituskaistan. Mutta Jaanalla on selkeä perustelu strategialleen: suorituksenaikainen syke pitää saada laskemaan, jotta keho jaksaa pidempään.

Ruokalautasellekin Jaana on pisti uudenlaista kuria, vaikka tähän astikin arkisyömisemme on ollut varsin terveellistä. Minun ruokavaliostani puuttui hiilihydraattia, ja kalorimäärä jäi paikotellen alhaiseksi kestävyysharjoittelua ajatellen.
Taivuin siinäkin, että nyt ranteessani on mittari, joka seuraa sykettä, kulutusta, unta ja vaikka mitä muuta. Aluksi mittari tuntui pikkuisen rasittavalta, mutta Pavlovin koirien lailla nyt riehaannun jo ilosta, kun mittari tärisee palkintona päivätavoitteiden saavuttamisesta.

Kilimanjaro tulee pian, ja olen varma meidän pärjäävän siellä. Kumpikin on hyvässä kunnossa ja valtavan motivoitunut. Vaikka treenitapojen muutos ehtii vaikuttaa jo muutamassa viikossa, uskon suurimman parannuksen näkyvän kunhan pääsemme ensi kevääseen. Eli katse tulee kiinnittää taas kauemmas tulevaisuuteen; Elbrusin haastavammalla pohjoisella reitillä onnistuminen onkin oikein hyvä välitavoite.

Vuonna 2015 noustessani Monte Rosan huipulle, löysin sieltä laatan, jossa lukee pari tuhatta vuotta sitten eläneen filosofi Senecan lause: "What you think to be the peak is nothing but a step." Nuo sanat ovat kasvaneet minulle valtavan merkityksellisiksi ja monella tavalla niissä kiteytyy se, mitä toivon myös rakkailleni: pelottomuutta unelmien edessä ja periksiantamattomuutta, vaikka edessä oleva haaste näyttäisi ylitsepääsemättömältä.

Niinpä minä uskallan haaveilla lumileopardista ja luottaa siihen, että etanavauhdillakin juosten saavutan unelmani, askel kerrallaan.

p.s. Jos haluat tietää, mitä tuo Senecan lause minulle tarkoittaa, lue Pyyntöni sinulle. Siellä sinulle esitetty toiveenikin on aina vaan ajankohtainen.

Snow Leopard -vuoret kartalla

Tulivuoren räjähdys – ja mitä sitten tapahtui?

Kauan sitten alueella, joka nykyisin on osa Arushan kansallispuistoa Tansaniassa, räjähti tulivuori tavalla, joka muutti maiseman täydellisesti. Räjähdys raastoi vuoren kraaterin itäisen puolen kokonaisuudessaan irti. Sirpaleet sinkoutuivat taivaalle ja palasivat lopulta maahan raivoisan kuumana kivisateena. Tulinen laava syöksyi maan pinnan alta pyyhkien Äiti Maan kupeita kuin avohaavasta vuotava veri. Voitko kuvitella riehuvan tulimyrskyn ja tukahduttavan tuhkasateen, jotka tuhosivat tieltään kaiken? Lopulta jäljelle jäi vain lohduttoman harmaa autiomaa, joka arkana vapisten odotti, oliko tulivuoren raivo jo tyyntynyt.

Onneksi tällä(kin) kertaa elämä lopulta voitti ja nosti kasvonsa hävityksen tuhkasta. Mutta kauanko mahtoi kestää ennen kuin maa oli asettunut ja jäähtynyt, ja ensimmäinen utelias uskaltautui paikalle tutkimaan tuhoa? Mitä mahtoi ajatella nähdessään, että vuori oli väkivaltaisesti purkautuessaan puolittain tuhoutunut ja menettänyt tulivuorelle tyypillisen kartiomaisen muotonsa? Hävitystä hämmästellessään tuskin mahtoi ymmärtää tuijottavansa tulevaisuuden Afrikan häkellyttävimpiin kuuluvaa kiipeilymiljöötä. Tuhoisa räjähdys loi Afrikan mantereen korkeimmat jyrkänteet ja ainutlaatuisen maiseman läntisen puolen kraaterin reunamalta, läpi irti revenneen itäreunuksen, sekä kraaterin pohjalle massiivisen tuhkakartion, joka on tuon edelleen aktiivisen tulivuoren ehkä tunnistettavin merkki.

Mount Merun kraaterin tuhkakartio
kuva: internetin yleiset lähteet

Hiljalleen vuosien saatossa elämä palasi alueelle: kasvit, eläimet ja lopulta, valtavan pitkän ajan kuluttua myös varsin erikoinen, kaksijalkaisiin nisäkkäisiin kuuluva ihmislaji: vuorikiipeilijät.

Nyt, reilusti yli 500 000 vuotta myöhemmin, Tansanian toiseksi korkein ja Afrkan mantereen neljänneksi korkein vuori, Mount Meru (4566 m), on ensimmäinen kohteemme kahdeksan viikon kuluttua alkavalla seikkailullamme. Merulla on tärkeä rooli, kun valmistaudumme Kilimanjaron, Afrikan mantereen korkeimman vuoren 5895-metrisen Uhuru-huipun tavoitteluun.

Mutta vaikka reittimme Merun jälkeen kulkee suoraan Kilimanjarolle, on Meru paljon enemmän kuin harjoituskohde. Suuremman vuoren lähellä sijaitsevana jää se helposti tunnetumman kohteen varjoon, mutta mitä enemmän luen Merusta, sen enemmän siitä innostun: murtuneen kraaterin reunuksella kiipeäminen 4500 metrissä on taatusti huikea kokemus!
Mount Meru on luonteikas vuori, joka tunnetaan kauniista luonnosta, runsaasta eläimistöstä ja persoonallisen ympäristön luomasta elämyksellisestä kiipeilykokemuksesta. Meru on vähemmän ruuhkaisa kuin Kilimanjaro, joten ehkäpä sieltä löytyy nyt se luonnonrauha, jota jäimme Venäjän Ebrusin moottorikelkkarallin ja Japanin Fujin huipulta löytyneen ihmismassan keskellä kaipaamaan.

Merun huipun tavoittelu on napakka nelipäiväinen reissu, joka tiivistetysti menee jotakuinkin näin:
Vaellus alkaa 1500 metristä. Ensimmäisen päivän reitti kulkee halki metsien, joissa toivottavasti näemme alueelle tyypillisiä eläimiä kuten kirahveja ja apinoita. Yö vietetään Miriakamban majalla 2515 metrissä. Aamulla matka jatkuu kivisen ylängön halki, ja toisen päivänä aikana, ajan salliessa pyrimme vuoren "kakkoshuipulle", Little Merulle (3820 m).
Kolmantena päivänä pyrimme Rhino Pointin (3800 m, Tansanian viimeisen salametsästetyn sarvikuonon muistopaikan) ja Kobra Pointin (4350 m) kautta Merun varsinaiselle huipulle nimeltä Socialist Peak (4566 m). Vielä yö Saddle Hut -majalla, sitten laskeudumme vuorelta ja palaamme tukikohtaamme Moshiin  lepäämään ja valmistautumaan Kilimanjaroa varten.

Reissumme ensimmäisen huiputusyrityksen aikana saamme ensikosketuksen Afrikan luontoon ja akklimatisoitumisen käyntiin. Odotan sitä suurella innostuksella ja jännityksellä. Mutta myös eri tavalla kuin aiempia vuoria.

Mount Fuji on tulivuorelle tunnusomaisesti kartion muotoinen

Kun minä ja kiipeilyparini Heikki olimme kokeneet karvaan epäonnistumisen (tai oikeastaan kaksi) Venäjällä Elbrusilla viime kesäkuussa (lue tarina täällä: Minä en jätä sinua. Me olemme tiimi. – huiputusyritys), vannoimme viisastuneemme. Heti perään kuitenkin seurasi Japanin  Fujin olosuhteiden aliarviointi syyskuussa, jonka seurauksena tein "kevyehköä yönousua" kylmissäni ja likomärkänä pakkasessa (se tarina taas täällä: Mount Fujin huiputus – sumua, sadetta ja viimaa pyhällä vuorella).

Sen jälkeen totesimme, että näissä perusasioissa kerran voi epäonnistua tietämättömyyttään. Toinen kerta on pään takomista seinään, mutta kolmas menisi jo tyhmyyden puolelle. Niin sovimme, että "jokaiseen vuoreen suhtaudutaan kuin Everestiin."
Lupaus tarkoittaa siis perusteellista valmistautumista, kiipeilykohteen kunnioittamista, riippumatta sen metrimääristä, sääennusteista tai ihmisten puheista. Olemme nyt saaneet tuta sen, että sää voi muuttaa vuoren kuin vuoren vaikeaksi. Se, että vuori ei ole teknisesti vaikeaksi luokiteltu, kertoo lopulta vain yhden ulottuvuuden kiipeämiseen liittyvistä haasteista.

Olenhan näistä asioista jo kirjoittanutkin, mutta olemme molemmat ripeitä liikkeissämme ja välillä aika kovapäisiä. On siis myönnettävä, selvästi asian sisäistäminen vaati meiltä itseltämme kunnollista pysähtymistä asian äärelle.

Se on tuntunut tepsivän ja vaikuttavan moneen asiaan.
Otamme tuoretta näkökulmaa kestävyystreeniin uuden yhteisen PT:mme, Jaanan, ohjauksessa. Tuntuu ihan mahtavalta, kun pitkästä aikaa joku neuvoo ja opastaa, sekä tarvittaessa käskee ja komentaa! Keskitymme nimenomaan kestävyyteen, koska aikaa on vähän: Heikki panostaa suorituksen aikaisen syketason alentamiseen, minä parannan suorituskykyä sekä yritän taas muistaa palautumisen ja kehonhuollon merkityksen. Myös ruokavalio on tarkistettu ja unirytmiäkin seuraan. Varusteita on jälleen kerran tarkasteltu ja päivitetty.

Parasta on se, kuinka tämä vaikuttaa motivaatioon; aivan kuin vuoret olisivat lähempänä jokaisena päivänä. Lenkille lähtiessä huippuharjanne piirtyy silmissä, ja ajatukset vaeltavat joulun alusviikolle yhä useammin. Pari kuukautta menee nopeasti. Montakohan kertaa sinä aikana ehtii hyräillä Toton African, jos heti aloittaa?

Joku maailmassa näkee saman Kilimanjaron

Voi kuinka ilahduttavaa on todeta, että seikkailu jatkuu ihan kohta! Valmistautuminen Mount Merua (4566 m) ja Afrikan mantereen korkeinta huippua, Kilimanjaroa (5895 m), varten on jo täydessä käynnissä. En ole koskaan käynyt Tansaniassa, itseasiassa koko Afrikan mantereella, ja nyt päiväunet ovat täyttyneet Avara luonto -ohjelmien ihmeellisistä maisemista: valoisista savanneista, rehevistä sademetsistä ja vuorten rinteillä käyskentelevistä villieläimistä. Lapsena niitä katsellessa ajattelin, etteivät ne ole totta, vaan lavastettuja kuten elokuvat. Nyt siis on aika paljastaa totuus!
Jouluna jännitetäänkin tänä vuonna ihan muuta kuin joulupukkia, sillä juuri aattoaamuna alkaa vaellus kohti Merun huippua.

Katse kohti huippua, Elbrus 2017
Kuva: Max Edin

Viime kesän Elbrusin karun kokemuksen jälkeen päätimme jatkossa aina panostaa akklimatisoitumiseen. Osittain siksi seikkailu alkaa Kilimanjaron pikkusiskoksi kutsutusta Mount Merusta. Akklimatisoitumisen lisäksi meitä Merulle houkuttelee tieto siitä, että se on valtavan kaunis – ja vähemmän kiivetty. Ruuhkaisten Elbrusin ja Fujin jälkeen toivomme Merulta mahdollisuutta nauttia luonnosta ja kiivetä rauhassa. Samoista syistä valitsimme ruuhkaiseksi mainitulle Kilimanjarollekin pisimmän ja vähiten käytetyn Machame-reitin.

Mitä enemmän kiipeän, sitä kauemmin haluan olla vuorella. Kun on kuukausia odottanut sinne pääsyä, miksi ihmeessä pitäisi päästä mahdollisimman nopeasti pois?
Vuorituuli tuoksuu kodilta, ja kallio kenkien alla sykkii askeliin elinvoimaa. Voisiko siihen hetkeen jäädä hiukan pidemmäksi aikaa? Odotankin innolla suurempien vuorien expedition-vaelluksia.

Kiipeämiseen on kohdallani liittynyt erikoinen sosiaalisuuden ja sulkeutuneisuuden ristiriita. Kuten monesti aiemminkin olen todennut, kiipeämisen kokemus on minulle hyvin henkilökohtainen, ja suuri osa suorituksesta tapahtuu oman pään sisällä.
Aikojen saatossa sinusta, lukijani, on tullut tärkeä osa tiimiäni, ja näiden kokemusten ja ajatusten jakaminen sinulle ilahduttaa minua. Kannustuksella on suuri merkitys pitkäjänteisessä tekemisessä, ja minusta on alkanut tuntua kuin läppärin kannen avatessani alkaisin jutustella vanhalle ystävälle.

Mutta kiivetessäni en ole kovinkaan sosiaalinen enkä yleensä juurikaan halua jutustella.

Oma hetki, Elbrus 2017
Kuva Max Edin

Huiputusyön ensimmäiset nousuhetket analysoin edessä olevaa kiipeämistä ja keskityn suorituksen läpikäyntiin.

Tovin kuluttua ajatus alkaa harhailla, ja annan sen mennä. Seuraavien tuntien aikana mieleen luisuu sattumanvaraisessa järjestyksessä asioita, jotka ovat jollain tavalla aktiivisessa muistissa: ajatuksissa jalansijasta kamppailevat perhe ja ystävät, edellisellä viikolla katsomani elokuva ja ehkäpä jokin viimeaikainen tilanne lähikaupan kassalla, lukemani kirja ja hoitamatta jäänyt pikkuasia, lapsuusmuistot ja rästiin jääneet työt.

Aamuyön mustimpina tunteina ajelehdin kauemmas ja ylävuoristokenkien keinuvan askelluksen tahdissa suunnittelen tulevaisuutta, unelmoin ja innostun uusista asioista.

Auringonnousun tietämillä ollaan yleensä jo sen verran korkealla, että voin liukua siihen parhaaseen vaiheeseen, jolloin mieli tyhjenee. Hiljaisuus täyttää minut tavalla, jollaista en ole kokenut missään muualla kuin vuorilla. Keskityn yksittäisiin askeliin, hengityksen suhinaan ja varusteiden hiljaiseen kahinaan. Vaikka keho tekee töitä jatkuvasti kasvavalla intensiteetillä, mielen täyttää ihmeellinen rauha ja sydämen hiljaisuus. Se on täydellistä.

Mont Blancin huippuharjanne (2016)

Tuo harmonia on yksi monista syistäni rakastaa vuoria. Se on myös syy siihen, miksi pitkään ajattelin, että haluan kiivetä yksin. Vaikka jokaisella reissulla ryhmässä ja köysistössä on tietenkin ollut muitakin, ja minulla on ollut uskomaton onni kiivetä niin hienojen ihmisten kanssa, olen aiemmin kokenut tekeväni tuon mielen matkan yksin. Jopa hiukan mustasukkaisesti olen vaalinut omia hetkiäni vuorenrinteellä – kuin peläten, että jos en lähde matkaan tietyllä tavalla yksin, syntyy jonkinlainen velvoite aktiiviseen sosiaaliseen kanssakäymiseen; menetän oikeuden olla hiljaa ja sen myötä nuo sisäisen hiljentymisen hetket.

Mutta matkan varrella olen oppinut, että on olemassa jotain vieläkin hienompaa kuin riisua mielensä ja sukeltaa anonyymina oman sisäisen avaruuden painottomuuteen.
Se yhteisen ymmärryksen hetki, kun käännyt rinteellä katsomaan kiipeilyparia silmiin ja näet siellä saman puhtaan ilon, joka kuohuu omassa veressäsi.
Kun askeleet narskuvat samaan rytmiin ja tauolla höyryävä teekuppi ilmestyy kasvojesi eteen ennen kuin ehdit lämpöisestä juomasta haaveilla.
Toisen kompastuessa kiristät vaistomaisesti köyttä juuri oikealla hetkellä.
Yksi katseenvaihto voi olla kokonainen keskustelu.

Niin yksin olemisen nautinto muuttuu yhteiseksi kokemukseksi, joka ei vaadi kummaltakaan mistään luopumista. Sen sijaan, että menetät oman tilasi, uskallatkin irrottaa otteen itsesuojauksen viitasta, laskea silmälaput ja nähdä koko panoraman.

Ja sanomattakin tiedät, että aina on joku, joka tietää täsmälleen, millainen maailma eteesi piirtyy.

Matkalla Elbrusille (2017)
Kuva: Max Edin

Mount Fujin huiputus – sumua, sadetta ja viimaa pyhällä vuorella

Vaeltaja lepää Fujisanin rinteellä

Kaksi viikkoa, viisi kaupunkia, yksi vuori. Vaelsin pyhätöillä, lauloin karaokea (kyllä vaan, monta tuntia), pelasin VR-pelejä ja eksyin Shinjukun massiivisen metroaseman loputtomaan valkopaitaisten ja mustahousuisten "salary manien" virtaan.
Japani yhdistää ikiaikaiset tarinat ja kulttuurin häkellyttävän luontevalla tavalla kiivastempoiseen elämänrytmiin ja -ympäristöön. Mielikuvitusta kutkuttavat satumaiset pyhätöt kuiskivat vanhan ajan mystiikkaa – ja heti seuraavan kulman takaa aukeaa suurkaupungin hektinen rytmi, neonvalot sekä loputon jono pelihalleja ja karaokekomplekseja.

Koimme myös maanjäristyksen (järinään tottuneille japanilaisille se oli pienehkö: 4.6 Richerin asteikolla, mutta minua jännitti kovin), lähestyvän taifuunin ensisateet ja -tuulet sekä maan yllä leijuvan sodan uhan. Niiden keskelläkin Japani valloitti sydämeni vieraanvaraisuudellaan, huomaavaisuudellaan ja siisteydellään – sekä uskomattoman hyvällä ruoalla (jota olen paluun jälkeen koettanut kotikeittiössä jäljitellä, mutta varsin heikolla menestyksellä, toistaiseksi).

Ryokanissa pukeudutaan Yukataan

Kansakunnan selkärankaan taottu toisten huomioon ottaminen näkyy kaikessa: Koko matkan aikana en kuullut auton tööttäävän, edes Tokion ruuhkissa. Metroissa ja junissa puhelimet olivat äänettömällä ja ihmiset hiljaa. Ruuhkaisessa kahvilassa ihmiset automaattisesti väistyivät, jotta pääsisimme istumaan vierekkäin. Kun Fujin rinteen maksullisen wc:n edessä minulta puuttui 100 jeniä, heti ilmaantui ystävällinen sielu sen ojentamaan.

Hyvin nopeasti ihmisten kaiken kattava kohteliaisuus ei tuntunut enää edes tölvimiseen tottuneesta länkkäristä hämmentävältä ja siitä alkoi nauttia. Riemastuttavin asia oli ehkä näkemiin sanomisen hetki. Muodollisemmissa tilanteissa esimerkiksi ravintolan tarjoilija saattoi meidät kadulle asti ja kumarteluiden jälkeen jäi katsomaan poistumistamme, kunnes käännyimme seuraavasta kadunkulmasta (kerran palasin vielä kurkkaamaan kulman taakse ja tarjoilija seisoi edelleen kadulla). Kun yövyimme perinteisessä japanilaisessa majatalossa, Ryokanissa, aamulla lähtiessämme suuri määrä henkilökuntaa saattoi meidät ulos, kumarteli ja heilutti kuin vanhoille ystävillä. Kepeämmissä tilanteissa, esimerkiksi kahviloissa, astioiden palautuksesta sai vuolaat kiitokset, ja lähtiessä koko paikalla oleva henkilökunta huuteli kiitoksia ja toivotuksia. Aluksi tuntui noissa tilanteissa hämmentävältä, kun heihein hetkellä vastapuoli hymyilee leveästi ja heiluttaa valtavan innostuneesti kaksin käsin, vaikka seisoisit metrin päässä.
Pian kuitenkin huomasin yrittäväni kömpelösti vastata ihmisten kohteliaisiin lauseisiin, kumarruksiin ja heilutuksiin. Ja vaikka paikallisesta monimutkaisesta etiketistä minulla ei ole tietoa ja luultavasti tein kaiken ihan nurinpäin, sain vastaukseksi ilahtuneita hymyjä ja entistäkin ystävällisempää käytöstä. Se tepsi ja kahden viikon lopulla heilutin heiheit jo takaisin molemmin käsin ja yhtä innostuneesti kuin paikalliset!

Kuten ehkä arvata saatat, mieleenpainuvin kaikista hienoista kokemuksista oli japanilaisten pyhä vuori Fuji, jonne kiipeäminen on monelle japanilaiselle kerran elämässä tehtävä suuri ponnistus. Vaikka 3776 metriä korkea tulivuori ei vaadi teknistä osaamista, vihjaa sen muoto jyrkistä rinteistä, joiden kiipeäminen tunti toisensa jälkeen saa reisilihakset anomaan armoa. Ja kuten aina, oli tälläkin vuorella yllätyksiä tarjolla:

Fujisanin huiputus

Tästä se nousu lähtee!

Syyskuun 9. päivän alkuillan tunteina Gotemba Trail -vaellusreitin aloituspisteessä sijaitsevalla parkkipaikalla bussista nousi kolmehenkinen kiipeilytiimimme. Kiipeilyparini Heikin ja minun lisäksi Fujin huippua lähtisi tavoittelemaan Heikin lapsuudenystävä Timo, joka on asunut Japanissa jo toistakymmentä vuotta. Japania sujuvasti puhuva Timo on vuosien mittaan kotiutunut Tokioon ja tutkinut maata ristiin rastiin. Mutta Fuji oli häneltä vielä kokematta.

Olimme valinneet reitiksemme Fujin reiteistä pisimmän ja jyrkimmän Gotemba Trail -reitin, sillä halusimme kiivetä mahdollisimman kaukana ruuhkista. Reittioppaat varoittavat Gotemban reitin olevan huomattavasti muita reittejä raskaampi: matka alkaa 1400 metrin korkeudesta ja reitin 11,5 kilometriä vaelletaan noin kahdeksan tuntia. Olimme päättäneet poiketa normaalista tavasta kiivetä iltapäivällä rinteellä sijaitsevalle majalle ja yöpyä siellä aamuyön tunteihin asti, jolloin kiivetään viimeiset pari sataa vertikaalimetriä ja ollaan huipulla juuri parahiksi todistamassa auringonnousua.
Me sen sijaan päätimme lähteä matkaan myöhemmin illalla ja kiivetä halki yön, jotta olisimme huipulla aamun sarastaessa.

Siinä nyt sitten seisoimme lähtöpisteessä hiukan epävarmoina. Kun saavuimme parkkipaikalle, alueella oli huolestuttavan paljon väkeä, ehkä kolmisenkymmentä ihmistä, mutta sitten he ahtautuivat bussiin ja ajoivat pois. Siinä seisoimme kolmestaan hämärtyvässä, hiukan sumuisessa illassa ja vilkuilimme valtavaa harmaata pilvimassaa toivoen, että sen takana piileskelevä Fuji näyttäytyisi.

Olimme varanneet juna- ja bussimatkaan Tokiosta vuorelle runsaasti aikaa, mutta kaikki olikin mennyt nopeasti. Olimme siis huomattavasti etuajassa. Viivyttelimme, sillä emme halunneet lähteä kiipeämään liian aikaisin. Silloin joutuisimme odottelemaan auringonnousua kylmässä vuorenrinteellä, eikä sää näyttänyt kovinkaan hyvältä. Vuorta ei näkynyt ollenkaan paksun harmaan pilvimassan takaa, kylmät tuulenpuuskat pyyhkivät rinteitä ja ilmassa vihmoi vesipisaroita. Timo tarkisti vielä sääennusteen ja totesi, että lähitunneille oli luvattu sadetta, mutta aamun pitäisi sen hetkisen ennusteen mukaan olla kirkas. Yöstä tulisi kylmä ja kostea.

Varustautuessamme ennakkoon yleinen säätila Japanissa oli 30 asteen lämpöisemmällä puolella ja Fuji-alueen lämpötilatkin näyttivät samaa. Alpella vastaavassa tilanteessa olen kiivennyt paitahihasillaan reilusti yli 3000 metriin. Mutta nyt tilanne olikin toinen. Lämpötila oli viidentoista asteen tuntumassa, ja mietin huolestuneena päätöstäni jättää välikerrasto kotiin. Kaipasin myös sadetta hiukan kestävän softshell-puvun sijasta kotiin jätettyä kunnon kuoripukua. Onneksi olimme sentään ostaneet sadeviitat huomattuamme sääennusteen muutoksen.

Siellä se on: Fujisan!

Kiipeämistä edeltävään tankkaukseen meidät oli varustanut Timon puoliso Kaori, jonka valmistamat täytetyt riisipallot ja japanilainen munakas olivat kertakaikkiaan taivaallisia. Tunnelmaa nosti lisää riemastuttava hetki, jolloin kova tuulenpuuska pyyhki harmaan pilvimassan vuoren kupeilta. Ihokarvat pystyyn nostattavasti yhtäkkiä Fuji kaikessa kauneudessaan oli edessämme – vain kietoutuakseen takaisin pilvipeittoon muutamaa hetkeä myöhemmin. Mutta siellä se oli, ja tuttu kärsimättömyys alkoi poreilla veressäni.

Kun eväät oli syöty, päätimme lähteä hitaasti liikkeelle, vaikka olimme edelleen etuajassa. Ensimmäinen (ja viimeinen auki oleva ja ilman varausta vieraita vastaanottava) vuorimaja oli vastassa heti muutaman sadan metrin päässä polun varrella. Päätimme vielä kuluttaa siellä hiukan aikaa. Maja oli melkoinen turistipyydys matkamuistorihkamavuorineen, mutta ilokseni löysin hyllystä college-asun, jonka ostin korvaamaan kotiin jäänyttä välikerrastoa.

Kun majan pihasoihdut jäivät taakse, oli hämärä jo muuttunut mustaksi pimeydeksi, johon valoa toivat kuun hohde ja etäällä näkyvät kaupunkien valomeret. Sytytimme otsalamput ja aloitimme taivalluksen. Nousu jyrkähköllä rinteellä upottavassa mustassa laavakivihiekassa pisti meidät heti tosissaan töihin. Mutta kevyillä vaelluskengillä mukavan rauhallinen rytmi löytyi pian, ja jyrkkyydestä huolimatta nousu edistyi hyvää tahtia. Ilmassa oli kosteutta, mutta olimme tuulensuojaisalla puolella, ja liike piti lämpimänä. Heikki paineli eteenpäin shortseissa ja Timokin oli luopunut takistaan. Ehkäpä orastava huoli lämpötilasta oli turha.

Tunsin oloni loistavaksi ja hyräilin itsekseni kulkiessani. Vuoren lähes täydellisen säännöllinen kartiomuoto tuntui uskomattomalta jopa silloin, kun seisoi rinteellä sitä todistamassa. Musta laavahiekkakenttä oli tasainen ja pehmeännäköinen peite, jota kauniit kukat täplittivät. Fuji oli pimeässäkin niin kaunis!

Lähtiessämme olimme olleet rinteellä yksin. Kun parin tunnin kuluttua pidimme taukoa katsellen lähikaupunkien valoja, alapuolellamme näkyi otsalamppujen helminauhoja, jotka saavuttivat meitä kovaa vauhtia. Noin tunnin kuluttua muutama kunnianhimoista tahtia kiipeävä japanilaisryhmä ilmaantui samoille korkeuksille kanssamme. Ilmeisesti kohdallamme kova nousutahti alkoi painaa, sillä ryhmät eivät ohittaneetkaan meitä vaan jäivät kiipeämään samaa tahtia kanssamme. Heillä vaikutti olevan hiukan samantyylinen etenemistekniikka kuin Venäjällä Elbrusilla kohtaamillamme kiipeilijöillä (siitä tarinaa täällä: Matka Elbrusille alkaa): ensin he painelivat kovalla tempolla ohitsemme, mutta tovin kuluttua ohitimme ryhmän maassa istuvia, lopen uupuneita vaeltajia, jotka täällä reilun 2000 metrin korkeudessa merenpinnasta lääkitsivät uupumustaan lisähapella (jota muuten myydään monissa kaupoissa vuoren lähistöllä).

Ilma kylmeni, tuuli yltyi ja alkoi sataa. Rinne jyrkkeni entisestään ja paikoitellen upottava laavahiekka tuntui valuttavan jokaisen askeleen matkasta aina puolet takaisin. Samaan aikaan meillä oli käänteinen haaste: olimme kiivenneet liian nopeasti. Kello 23 olimme alle tunnin matkan päässä korkeudesta, jossa vuorella yöpyjät nukkuvat lähteäkseen noin kello 03 viimeiselle reilun kahden tunnin etapille ennen huippua. Aurinko nousisi 5.24 ja silloin meidän pitäisi olla huipulla. Olimme siis kaksi tuntia edellä aikataulua, ja sää huononi nopeasti. Auringonnousun odottaminen kahden tunnin ajan tässä säässä oli ikävä ajatus.

Päätimme edetä jäljellä olevan noin tunnin matkan yöpymismajalle ja selvittää, pääsisimmekö hetkeksi sisään. Tuon tunnin aikana kanssamme samaa tahtia kiivenneissä ryhmissä osa ihmisistä alkoi olla huomattavan uupuneita. Olimme vasta noin 3000 metrin tuntumassa, mutta vähän väliä polun viereen oli lyyhistynyt useita ihmisiä makaamaan. Olin jo hiukan huolestunut, mutta aina hetken kuluttua he sitkeästi nousivat ja jatkoivat matkaa raahustamiseksi muuttunein askelin.

Saapuessamme majan pihaan taivaan hanat aukenivat lopullisesti ja saimme niskaamme valtaisan vesiryöpyn. Olimme myös siirtyneet tuulensuojaiselta puolelta alttiimmalle alueelle, ja viiltävä viima raastoi sadeviittani liepeitä. Sää antoi ennusteen siitä, millaiset olosuhteet huipulla olisi. Kahden tunnin odottelu siellä olisi mahdotonta. Maja oli pimeä ja sen edessä oli tiukkasanainen kyltti, jossa ilmoitettiin, ettei sisään ollut ilman rahaa asiaa ja jos pihassa halusi olla "ei saa sanoa edes yhtä sanaa".

Olin kastunut, kylmissäni ja hiukan huolissani kellosta. Astuimme Heikin kanssa majaan ja yritimme etsiä isäntää, jolta pyytäisimme lämmittelypaikan pariksi tunniksi. Maja oli matala yhtenäinen tila, jonka lattiat olivat tupaten täynnä nukkuvia ihmisiä ja märkiä varusteita. Tuoksu oli vähintäänkin mielenkiintoinen, ja kuorsauksen kakofonia täytti ilman. Aikamme odottelimme, mutta kukaan ei tullut. Lopulta teimme ratkaisumme ja kömmimme lattialle muiden ihmisten joukkoon. Olimme kuulleet, että majaan pääsi vain ennakkovarauksella, mutta jos tarjoaisimme koko yön hinnan, ehkäpä isäntä antaisi meidän jäädä hetkeksi?

Makasin kylmällä paljaalla lankkulattialla viluissani ja tunsin kosteuden imeytyvän vaatteideni läpi. Sadeviitta ja normisadetta kohtuullisen hyvin kestävä softshell-takkini eivät edes yhdessä olleet kestäneet ulkona olevaa myräkkää. Kaivauduin Heikin kylkeen lämpöä etsien, nostin jalkani ylös seinää vasten ja suljin hetkeksi silmäni. Nukahtaminen ei onnistunut, ja säännöllisin väliajoin vilun aallot ravistelivat kehoani.

Ehti kulua vain noin 45 minuuttia, kun majassa alkoi kuhina. Ensimmäiset kiipeilijät alkoivat heräillä ja valmistautua huiputukseen. Samalla ilmeisesti lämmitys sammutettiin, sillä pihalla pörissyt generaattori vaikeni ja äkkiä valmiiksi kylmällä puulattialla alkoi käydä niin kova viima, ettei makuulle jääminen ollut vaihtoehto.

Ulkona vesisade oli loppunut, mutta sää oli hyvin sumuinen, ja tuuli pyörteili ulisten ympärillämme. Oli niin kylmä, että sumu näytti kiteytyvän ja odotin hetkenä minä hyvänsä sen alkavan ropista maahan jäisinä helminä. Olimme edelleen aikataulusta yli tunnin edellä, mutta paikalleen jääminen ei tässä lämpötilassa ollut mahdollista. Jätin sadeviitan päälleni, sillä se auttoi pitämään tuulta ulkona. Tein viitasta pussin kasaamalla helmat nyrkkeihini ja tarkistin, että märkiin hanskoihin verhotut käteni jäivät viittapussin sisäpuolelle. Se vaikeutti tuen ottamista, mutta polku oli turvallinen ja nyt suojautumisen tarve voitti sulavan etenemisen.

Liikkeelle lähtö sai taas veren kiertämään. Myös muut majalla olleet lähtivät liikkeelle samaan aikaan, ja aloin epäillä, että ehkä viimeiseen nousuun menisi enemmän aikaa kuin reittiohjeiden ilmoittama kaksi tuntia. Näkyvyys oli todella huono, välillä vain pari metriä, ja sumu tuntui tihenevän jatkuvasti. Maasto oli muuttunut kivikoksi ja eteneminen hidastui. Valitsimme taas rauhallisen vauhdin ja pidimme taukoja siten, että kaikkien kolmen hengitys pysyi tasaisena.

Voi kuinka nautin kiipeämisestä noina yön tunteina! Rytmi oli tuttu, mutta askel keveä, sillä jaloissa raskaiden ylävuoristokenkien sijaan oli napakat vaelluskengät. Vaikka ympärillämme vallitsi kuin suurempien vuorien tunnelma uupuneiden kanssavaeltajien lyyhistyessä tämän tästä polun varteen louhikkoon ottamaan lisähappea, olimme vain reilussa 3000 metrissä. Toki tuntien jyrkkä nousu upottavassa hiekassa tuntui reisissä ja pohkeissa, mutta noissa metreissä ei korkeus vielä etenemiseen vaikuta, ja oloni oli energinen. Ainoa huoleni oli se kylmyys, joka taukojen aikana hiipi nopeasti ohuen muoviviitan läpi kostuneisiin vaatteisiini. Totesin jo takanani kiipeäville Timolle ja Heikille, että jos olisimme kovin aikaisin huipulla, en ehkä pystyisi odottamaan auringonnousua tällaisessa viimassa.
– Katsotaan tilanne sitten, kun ollaan siellä, vastasi Heikki rauhallisesti.

Päivä alkoi valjeta, ja pahin sumu hälveni sen verran, että saatoin nähdä tulivuoren kraaterin reunan kohoavan suoraan yläpuolellamme. Näky oli riemastuttava siitäkin syystä, että viimeistä etappia olimme nousseet aiempaa hitaammin. Alkoi näyttää siltä, että ajoituksemme oli täydellinen ja olisimme huipulla juuri auringon noustessa. Ilahtunut kiipeilytiimimme huuteli kannustushuutoja toisilleen, ja viimein kellon osuessa aamuviiteen nousimme viimeisen kivikon yli kraaterin reunalle.

Fujisanin huippu on todellakin kokemus! Kuin olisi astunut syrjäiseltä vuoristopolulta suoraan talvimarkkinoille. Kraaterin reunuksella oli satoja ihmisiä ja heitä saapui koko ajan lisää. Muilta reiteiltä saapuvan jatkuvan ihmisvirran rinnalla valitsemamme Gotemba Trail oli suorastaan autio. Kraaterin reunalla on pyhättö, jossa japanilaiset jonottavat vaellussauvaansa huiputuksesta kertovan leiman, ja jopa pieni majatalo.

Kaikissa muissa olosuhteissa olisin varmasti pysynyt ulkona, mutta nyt säntäsin pyhätön tuulensuojaan lämmittelemään. Siellä, ihmismassan keskellä pysyin sen verran lämpöisenä, että saatoin odottaa viimeiset 24 minuuttia auringonnousua.

Fujin huiputus 10.9.2017 klo 5.24

Niin me vastaanotimme nousevan päivän yhdessä satojen muiden ihmisten kanssa Fujin huipulla. Aamu oli niin sumuinen, ettemme kuvista kuuluisaa punaista auringonnousua nähneet. Kuitenkin pian auringon noustua taivas aukeni hiukan ja pääsimme nauttimaan häikäisevän kauniista maisemista.

Kiipeilytiimimme juhlii Fujin huippukraaterin reunalla
sijaitsevan pyhätön edessä

Päätimme laskeutua vuorelta toista reittiä. Taas olimme tyytyväisiä nousureittivalintaamme, sillä alasmeno tapahtui jonossa kulkien köysillä rajatulla, noin 2–3 metrin levyisellä polulla, jolla oli jatkuva kahdensuuntainen liikenne. Ensimmäisen tunnin painelin eteenpäin niin nopeasti kuin mahdollista, jotta saisin kehoni lämpimäksi. Vaikka aamuaurinko oli hätistänyt sumun pois, ylärinteellä viima oli viiltävä. Alemmas tullessamme auringon lämpö alkoi sulattaa kohmeisia sormiani ja saatoin kunnolla alkaa nauttia maisemista. Ruuhkaista tai ei, Fuji on silmiä hivelevä vuori ja ei muistuta mitään aiemmin näkemääni.

Muutamaa tuntia myöhemmin ohitimme laskeutumisreitin viimeisen opastetolpan kuumassa auringonpaisteessa. Reilun vuorokauden nukkumattomuus ja 15-tuntinen kiipeily riiputtuvat silmäluomia ja saivat jalat raahaamaan maata, kun horjuimme vuorimajan ravintolaan palkitsemaan itsemme höyryävällä kulhollisella nuudeleita.
Vuori ottaa veronsa ja paluumatkalla Tokioon nukahdin aina, kun pysähdyin: bussiin, taksiin, junaan ja yhteen kahvilaankin. Onneksi Timo pysyi hereillä, muuten olisimme päätyneet ties mihin!

Alan jo tottua siihen, että jokaisen vuorireissun jälkeen saa olla nöyränä. Jokaisella vuorella on tarinansa ja opetuksensa. Jokainen vuori haastaa, ja jokainen huiputus on voitto, olitpa huipulla yksin tai sadan muun kanssa!

p.s. Jatkossa tiedän myös, että oli sääennuste mitä tahansa, kuoripuku ja kintaat ovat mukana.

Pilvien yläpuolella

Hauras kuin munankuori

Oletko yrittänyt rikkoa kananmunaa painamalla sormenpäillä munan kärjistä?

Munan kuori voi kestää valtavaa painetta ja sen päälle voi latoa jopa kuusi kiloa painoa, ja silti se murtumattomana suojaa sisällään kehittyvää poikasta. Kuoriutuva tipu saa kuoren rikki pikkuisella nokallaan, sillä valtavasta paineensietokyvystä huolimatta kananmunan kuori kestää yhteen kohtaan kohdistuvaa iskua huonosti. Nerokas rakenne tekee siitä heikon ja vahvan yhtä aikaa.

Mikä on sinun vahvuutesi?

Paha olo kasvoilla aamun sarastaessa (kuva: Max Edin)

Vahvuuksiamme kysyttäessä useimmat meistä nolostuvat ja listaavat niitä vaatimattomasti, jopa vastentahtoisesti. Kuin emme uskaltaisi olla ylpeitä siitä, missä olemme hyviä. Ehkä pelkäämme tulevamme torjutuksi, sillä kuitenkin joku jossain toisella puolella maailmaa on meitä vielä parempi. On ihmiselle tyypillistä omaan napaan tuijottelua kuvitella, että vain yksinoikeus vahvuuteen tekee siitä validin.

Entäpä heikkoudet?
Se lista onkin yleensä paljon pidempi. Tosin vain sillä ehdolla, että muut eivät tuota itse laatimaamme listaa allekirjoita. Omien heikkouksien tunnistaminen on näennäisen helppoa, mutta silti niidenkin aito tunnustaminen on hämmästyttävän vaikeaa.
Julkisesti olemme omien voimavarojen toteamisessa pidättyväisiä ja helposti päädymme alleviivaamaan kehityskohteitamme. Mutta sellaisinako haluamme nähdä itsemme? Aika usein yritämme salaa etsiä peilistä sitä samaa, lähes yliluonnollisia kykyjä omaavaa hahmoa, jonka tulemme maalanneeksi lapsillemme, joille haluamme näyttäytyä vahvana kalliona elämän myrskyissä.

Riippuuko siis omakuvamme kulloisestakin yleisöstä? Vai olemmeko vahvuuksiemme ja heikkouksiemme ristiriitainen yhteenlasku, joka ei koskaan ole täysin osiensa summa – ja jonka tulos muuttuu jatkuvasti.

Kuluneen kohta kolmen vuoden aikana olen kirjoittanut lukuisia kertoja hetkistä, jolloin olen väsynyt, itkenyt ja lyyhistynyt eri tavoin ja eri tilanteissa; vuoren rinteellä, lenkkipolulla, punttisalilla ja kotisohvalla. Vaikeista hetkistä tai asioista kertovien tekstien julkaiseminen on hiukan pelottavaa. Mutta silti olen aina uskaltanut painaa julkaisunappulaa. Miksi? Aloittaessani blogini syksyllä 2014 lupasin, että niin kauan kun tarinaani kerron, teen sen totuudenmukaisesti ja avoimesti. Se lupaus on vapauttanut minut suorituspaineesta, ainakin tarinan osalta. Tarinani ei kuulukaan olla ketju täydellisiä suorituksia – tai edes keskinkertaisia onnistumisia.

Useimmille meistä on helpompaa kuuluttaa tappio torilla jälkikäteen kuin todeta se tapahtumahetkellä. Nyt valmistautuessamme kohti seuraavia vuoria, olemme kiipeilyparini Heikin kanssa keskustelleet aika paljon kesäkuun alussa Kaukasuksen vuoristossa, Euroopan mantereen korkeimman vuoren, Elbrusin rinteellä tapahtuneesta epäonnistumisesta (lue tarina täältä: "Minä en jätä sinua. Me olemme tiimi." – huiputusyritys). Kahden keskeytyneen huiputusyrityksen sijaan viittaan epäonnistumisella tilanteisiin, jossa emme kyenneet tunnistamaan omaa ja toistemme fyysistä ja henkistä tilaa.

Puoli tuntia myöhemmin luuhistuminen on lähellä (kuva: Max Edin)

Olen miettinyt ensimmäisen huiputusyrityksemme viimeistä nousutuntia, josta ei paljoa muistiin ole jäänyt, sillä mieleni oli sumea kivusta ja pahoinvoinnista. Mutta jossain kohtaa muistan alkaneeni aina välillä toistella ääneen sanoja: "Minä en pysty tähän."  Se suututti, ja kiukku nosti jalan aina seuraavaan askeleeseen. Heikin kysyessä, mitä itsekseni mutisin, en vastannut. Jostain syystä en saattanut omia sanojani kumppanilleni toistaa, vaan käännyin poispäin vastaamatta. Rytmitin askeleeni tuon mantran tahtiin, kuin yrittäen todistaa sen vääräksi. Vasta 20 minuuttia ennen totaalista seinään ajoa sanoin sen ääneen Heikille: "Jokin on vialla. En tule onnistumaan."
Sanoistani huolimatta jatkoin edelleen matkaa, kunnes silmissä pimeni. Ja aloin itkeä pettymyksestä, kun kiipeilyparini kertoi minulle romahdukseni jälkeen, että huiputusyritys oli osaltamme ohi.

Vuorilla tapahtuviin asioihin vaikuttavat monet tekijät, joista osaa on vaikea täällä merenpinnan tasolla ymmärtää. Ja osa liittyy myös kestävyyslajin suoritustilanteeseen. Mutta olen tunnistavinani tuon saman piirteen itsessäni muissakin tilanteissa. Kun sitten asiaa tovin pähkäilee, kohta ei enää tiedä, onko sitä julmetun sitkeä vai vaan jästipäiden kuningatar.

Kananmunan kuoressa asuu viisaus: suurimmat vahvuutemme ovat suurimpia heikkouksiamme. Tilanne määrittää, kummalle puolelle vaaka kallistuu. Hauraus voi olla juuri se ominaisuus, joka tekee meistä ainutlaatuisen soveltuvia käsillä olevaan tehtävään. Kunhan vain olemme tarpeeksi viisaita tunnistamaan hetken, jolloin vahvuus ja heikkous vaihtavat paikkaa; sitkeys kääntyy huonoksi arvostelukyvyksi sekä kyvyttömyydeksi hyväksyä tappio ja niellä ylpeys. Mistä sen viisauden voisi ammentaa?

Uskallatko kertoa, mikä on sinun suurin vahvuutesi?

Ja niin sitkeys muuttui huonoksi arviointikyvyksi (kuva: Max Edin)

Auringonnousujen ahne metsästäjä

Sininen Monte Rosalla
Kuva: M. Laukkanen

Yö on pimein juuri ennen auringonnousua. Ensin taivas on läpitunkemattoman musta, ja sitten yhtäkkiä jotain tapahtuu: kalpea hohde muuttaa mustan syvänsiniseksi, ja näyttää kuin tähdet pakenisivat kauemmas avaruuteen. Hetken kuluttua taivaanrantaan ilmestyy kajo, jonka myötä pimeys väistyy yhä kirkastuvan sinisyyden edeltä.
Taianomainen sininen hetki ja sitten hopeinen valonauha ilmestyy maan ja taivaan kohtauspaikkaan. Ensin se on hiuksenhieno linja koko horisontin matkalla. Yhtä hengenvetoa myöhemmin auringon otsa nousee esiin majasteetillisen hitaasti ja itsevarmasti. Melkein kuin se haluaisi muistuttaa omasta arvostaan maalaamalla maailman sateenkaaren sävyillä. Maisema syttyy eloon, ja vuorenrinteellä seisova kiipeilijä haukkoo henkeään, kun tuntien pimeyden jälkeen hän saa nähdä, millaisen kauneuden ympäröimänä kulkee.

Rakastan auringonnousun ensi hetkiä – erityisesti vuorilla. Kun ensimmäinen kalpea kajo näkyy taivaankannen reunamilla, tunnen sisälläni hiljaisen odotuksen vapinan. Ja odotus palkitaan, parempana kuin saatoin toivoa – joka kerta.

Monte Rosalla 2015
Kuva: M. Laukkanen

Vaikka auringon kohtaaminen aamuisella rinteellä on aina yhtä pakahduttava kokemus, on valon ja lämmön tuojalla monet kasvot. Se on vuorella kulkevan ystävä ja vihollinen.

Huiputukseen lähdetään yön pimeinä tunteina. Monte Rosalla kohti huippua lähdettiin kello 02.30, Mont Blancilla 02 ja Elbrusin huiputusyritysten lähtöajat olivat 00 ja 02.30. Syy yölähtöön on – mikäpä muu kuin aurinko, joka iltapäivään mennessä sulattaa jäätiköiden railoalueet ja serakit epävakaiksi. Huiputuspäivä kestää yleensä noin 12–16 tuntia, ja tavoitteena on ehtiä huipulle ja takaisin ennen kuin aurinko on tehnyt jäätiköstä tahmaisen sohjon peittämän vaaravyöhykkeen.

Monte Rosalla huippupäivän etenemisemme oli sen verran hidasta, että paluumatkalla olimme aikataulusta jäljessä. Iltapäivä oli jo pitkällä, kun serakkeja vältellen saavuimme railojen halkomalle rinteelle. Sulavan railoalueen läpi kulkeminen oli hurja kokemus. Jäätikön hiljaisuudessa ei ole juurikaan pelottavampaa ääntä kuin tippuvan veden pisarointi. (Koko Monte Rosan huiputustarina täällä: Vuorenvalloitus 2015: Monte Rosan huiputus ja blogin kuvien rikkoutumisen johdosta Monte Rosan valokuvat voi nähdä täällä).

Aurinko tekee tihutyötä myös kiipeilijän fyysiselle voinnille. Monet kiipeilijät kertovatkin tarinoita lumiheijasteiden voimasta palaneista suun ja sierainten sisäpinnoista. Polttavat säteet sotkevat nestetasapainon ja sokaisevat silmät. Vain vuorilla olen kokenut tilanteen, jossa kuumuus on lähes sietämätön, mutta samaan aikaan viima niin viiltävä, ettei vaatteiden vähentäminen tule kyseeseen.

Domen jäätikkö Gonellan vuoristomajan parvkkeelta. Sinne siis, kun yö pimenee!

Entäpä valon merkitys?

Mont Blancin huiputusta edeltävänä iltana seisoin Gonella vuoristomajan parvekkeella ja katselin Domen jäätikköä tuntien syvää kunnioitusta ja hieman pelkoa. Irvistelevien railojen hämähäkinseitti risteili jäätikön pinnalla valtavien jäälohkareiden lomassa, ja oppaiden aiemmalla tiedustelumatkallaan löytämää reittiä ei voinut etäältä havaita.

Kun sitten seuraavana yönä naksautimme karabiinit kiinni aloittaaksemme jäätikkövaelluksen railoviidakon poikki, pimeys oli käärinyt syliinsä pelottavan petollisen maiseman. Jäinen lumi narskui rautojen alla, ja tuntui kuin olisin voinut aistia railojen sinisen verkoston kylmyyden tuoksuna yötuulessa. Etenimme vain otsalamppujen kapeiden valokeilojen tarjoaman näkyvyyden turvin. Pohdin pimeässä kuinka petollisen helppoa olisi nyt unohtaa ympärillä oleva vaara.

Tunteja myöhemmin seisoimme Italian ja Ranskan rajalla, Aquilles Grisesin harjanteella, kun aurinko nousi valaisemaan jo vaelletun reitin. Hengitykseni melkein salpautui, kun katsoin alas jäätikköä, jonka halki olimme vaeltaneet. (Mont Blancin huiputustarina täällä: Vuorenvalloitus 2016: Mont Blancin huiputus)

Auringonnousu Italian ja Ranskan rajalla Mont Blancilla 2016

Usein suurin kauneus syntyy kontrasteista, ja aurinko paljastaa armotta kaiken. Värien palatessa maisemaan, näyttäytyy myös sen rujous. Kaukasuksen vuorilla auringonnousun pastellipaletin sävyttämä näkymä onkin kuin satukirjasta, mutta samalla voi nähdä myös tuolle vuoristolle tunnusomaisen karkeuden ja särmikkyyden. Eipä ihme, että venäläiset sanovat Kaukasuksen auringonnousun olevan maailman kaunein.

Auringonnousu Kaukasuksella, Elbrusilla 2017

Auringonnousu Elbrusilla 2017

Kuten kokemuksia, ei auringonnousujakaan voi laittaa talteen. Valokuvat, videot ja päiväkirjamerkinnät ovat heiveröinen heijastus elämyksestä, jonka voi saada, jos antaa itselleen luvan olla kokemuksien ja auringonnousujen ahne metsästäjä.
Japanilaiset sanovat, että maailman kaunein auringonnousu on japanilaisten pyhällä vuorella, Fujilla. Mitäpä muuta voin tehdä, kuin mennä katsomaan? Kolme viikkoa lähtöön.

Tänä kesänä koin myös auringonnousun Atlantilla merenpinnan tasolla, Portugalissa 2017

...ja mitä seuraavaksi tapahtuu? – paluu Elbrusilta

Herätin Heikin pari tuntia myöhemmin. Hän oli uupunut, mutta hänen vointinsa oli jo sen verran parempi, että haikea matka vuorelta alas saattoi alkaa. Matkustimme alas base campista toisen kiipeilyryhmän mukana tuolihisseillä; joka toisessa istuimessa oli iso varustesäkki, joka toisessa voipunut kiipeilijä. Katselin Kaukasuksen karua kauneutta ja annoin ajatusteni valua vapaana virtana. Olin pettynyt, helpottunut, surullinen – ja kiitollinen, sillä olin hyvässä kunnossa, ja kun vilkaisin olkani ylitse, seuraavassa tuolissa matkaava kiipeilyparini nosti kätensä tervehdykseen. Hymyilin ja heilutin takaisin, vaikka samaan aikaan sisällä pyörivät tunteet valuivat pisaroina silmäkulmistani.

Mieleen nousivat ensimmäisen kiipeilyreissuni oppaan Morganin lohdulliset sanat:
– Jos se olisi helppoa, se ei olisi seikkailu.
(Monte Rosan huiputustarina täällä: Vuorenvalloitus 2015: Monte Rosan huiputus)

Jostain harmistuksen ja kolhitun ylpeyden alta nousi päättäväisyys. Enhän minä tästä lajista innostunut, koska vuoret aina hellivät. Päinvastoin. Jokaiseen kiipeilykokemukseeni liittyy jokin vastoinkäyminen ja aina vähintään yksi suunnitelmanmuutos. Emme me luovuttaisi. Palaisimme Elbrusille. Itse asiassa olimme jo haastatelleet oppaita ja tutkineet mahdollisuuksia kiivetä Elbrusille pohjoisen puolen vähemmän käytettyä reittiä pidemmällä kiipeilyohjelmalla, jolloin akklimatisoitumiselle jäisi tarvittava aika, ja voisimme yrittää toteuttaa toiveen laaksosta huipulle kiipeämisestä.

Vuorelta laskeutumisen jälkeen ennen kotiinpaluuta vietimme yhden lepopäivän Terskolin kylässä ympäristöä tutkien. Alueen kaunis luonto ja mineraalivesilähteet olivat kiinnostavia, mutta huomasin ajatusten olevan muualla. Kuin en olisi ihan vielä laskeutunut vuorelta.

Elbrusin alue on tunnettu myös mineraalivesilähteistään

Paluu arkeen oli vauhdikas; alle vuorokausi sen jälkeen, kun astelin kotiovesta sisään ja pudotin painavan varustesäkin lattialle, olin jälleen lentokentällä. Tällä kertaa laukussa oli jakkupuku ja kannettava tietokone, sillä edessä oli työmatka Intiaan.

Luultavasti johtui osittain nopeasta siirtymästä työkuvioihin ja täysin erilaiseen ympäristöön; Kaukasuksen erämaasta Mumbaihin, 20 miljoonan ihmisen suurkaupunkiin, että kesti tovin ennen kuin saatoin hahmottaa tapahtumat selkeämmin. Moni asia on alkanut aueta vasta jälkikäteen, kun olen tätä tarinaa muistiin kirjoittanut. Ajatustyö on siis yhä kesken.

Olemme onnekkaita, sillä kaikki päättyi parhain päin. Jatkoa varten tärkeintä on oppia. Virhearvioita tapahtui useita ja osassa tilanteista henkilöt, joiden käsiin olimme luottaneet tilanteen turvallisuuden arvioinnin, tekivät päätöksiä, joista voi olla montaa mieltä. Minullakin on asioista mielipiteeni, mutta koen, ettei minulla tässä kohtaa ole riittävää osaamista toisten työtä arvioida. Mutta yksi asia on varma: omaa vastuuta on turha pakoilla. Itse olemme vastuussa siitä, että seuraamme omaa tilaamme ja kommunikoimme siinä tapahtuvat muutokset henkilölle, joka osaa niiden seurauksien vaikutukset analysoida. Siinä tein virheen sekä oman kuntoni että kiipeilyparini tilan arvioinnissa.

Tavoite on oppia tunnistamaan riskit ja jatkossa tehdä oikeita valintoja itse. Olen nyt kohdannut ensimmäistä

Kotimatkalla bongattiin venäläistä poliittista
mainontaa tutussa viitekehyksessä

kertaa vuoristotaudin konkreettisesti. Aiemmin olen siitä lukenut ja nähnyt sen oireita toisilla, mutta rehellisesti sanottuna en ole ymmärtänyt alkuunkaan, mistä siinä on kyse. Nyt olen kokenut itse, miltä tuntuu menettää toimintakyky. Olen myös nähnyt saman tapahtuvan kiipeilyparilleni ja seurannut hyvin läheltä, mitä se tarkoittaa henkilölle, jonka kyvyt ja voimavarat tunnen varsin hyvin.

Asenne on tärkeä. En haluaisi ajatella suhtautuneeni missään vaiheessa Elbrusiin kevyesti. Mutta kyllä mielessä on käynyt sekin, että annoinko etukäteen kuulemieni väheksyvien kommenttien "sunnuntaikävelystä" vaikuttaa asenteeseeni. Oli miten oli, nöyryyttä ja kunnioitusta vuoria kohtaan olen oppinut runsaasti taas tälläkin reissulla.

Minulle henkilökohtaisesti erityisen suuri merkitys on sillä, mitä opin tiimityöstä. Tämä matka on osoittanut, kuinka tärkeää on uskallus paljastaa oma heikkous ja luottaa toisen pysyvän tiimissä silloinkin, kun olen se heikoin lenkki. Toinen puoli asiaa on tuon luottamuksen arvostus ja sitoutuminen tiimiin. Sillä on helppoa olla kumppani silloin, kun asiat ovat hyvin. Vasta vaikeudet osoittavat, kuka todella seisoo rinnallasi ja mistä elementeistä tiimi on koottu. Tässäkin suhteessa pidän itseäni hyvin onnekkaana.

Uudet seikkailut ovat jo lähempänä kuin voin uskoakaan. Syyskuussa lennämme Japaniin tavoitteena todistaa satumaiseksi kuvattu auringonnousu Japanin korkeimman vuoren Fujin (3776 m) huipulla. Joulun vietämme Tansaniassa vuorenrinteellä. Matkan tavoitteena on huiputtaa Mount Meru (4566 m) ja Afrikan mantereen korkein vuori Kilimanjaro (5895 m). Luultavasti sen jälkeen ensi vuonna edessä on paluu Elbrusille, ja olemme myös kiinnittäneet katseemme Kirgisiassa sijaitsevaan Peak Leniniin (7134 m).

Tulevat seikkailut tehdään uudella tavalla. Syyskuun omatoimimatkalla Japaniin ei tarvita vuorikiipeilyvarusteita, sillä Fujin reitti kulkee merkittyä trekkauspolkua. Fujissa meitä kiehtoo sen kauneus ja rooli japanilaisessa kulttuurissa (kerron tästä lisää matkan lähestyessä). Mount Merulle ja Kilimanjarolle meidät vie kansainvälinen palveluntarjoaja, jolla on mittavasti kokemusta suuremmista vuorista.

Lentoliput Japaniin ja Tansaniaan ovat sähköpostissa. On helpompi hengittää, kun tietää, että kohta mennään taas. Sitä ennen on vuorossa pieni hengähdystauko, ja valmistautuminen voi taas alkaa. On viisi kuukautta aikaa valmistaa keho ja mieli Kilimanjaro-seikkailuun.

Maailma on ihmeellinen, ja mahdollisuus tutkia sitä on suuri lahja. Ystävät ja tukijoukot, joiden kanssa nuo seikkailut voi jakaa, ovat valtava voimavara ja turva niinä hetkinä, kun omat voimat ovat vähissä. Olen onnellinen ja kiitollinen, sillä minulla on täydellinen tiimi. Todellinen kumppani kiipeilyparina. Perhe ja läheiset tukena. Ja sinä mukana seikkailussa. Kiitos.

Tulethan mukaan, kun kohta taas vuoret kutsuvat?