Olen juuri laskenut käsistäni tangon, jossa on kuusikymmentä kiloa rautaa. Kovan ponnistelun jälkeen hiukan huimaa; seison etunojassa, nojaan käsillä polviini, roikotan päätäni ja odotan, että olo menee ohi. Mont Blancille lähtöön on kuusi viikkoa ja harjoittelu intensiivisimmillään.
Toinen salitreeni on murhaava mutta tosi palkitseva: maksimipainoilla monta lyhyttä sarjaa.
Kropassani on melkoisesti enemmän voimaa kuin luulin. Minua lähinnä nauratti Tapsan optimistisuus, kun hän latasi painoja tangolle. Mutta on se hyvä, että valmentajani uskoo minuun silloinkin, kun itse en usko! Nimittäin jaksoin tehdä koko treenin hänen asettamillaan painoilla.
Pidän ylimääräisenä vaihtoehtona edellisen ohjelman kahvakuulatreeniä. Se ei ole pakollinen, mutta tuntuu niin tehokkaalta ja käänteisellä tavalla hauskalta (kurjuuden maksimointi ja sitä rataa, hahaa), että välillä mieli halajaa paiskomaan kuulaa.
Juoksen kahdesti viikossa. Usein lenkit venyvät pitkältikin yli ohjelmassa määritellyn tunnin mittaisiksi, koska nautin siitä niin paljon. Parhaimmillaan unohdan juoksevani, kun kuuntelen musiikkia ja vajoan omiin ajatuksiini (ja kyllä, laulan, yleisön pyynnöistä huolimatta). Polviinkaan ei satu (ainakaan kovin paljoa), kiitos hierojani Katjan kovan työn, lihashuollon ja pehmeän juoksualustan.
Vauhtikestävyysharjoittelu juostessa sen sijaan tökkii aina vaan, inhoan sitä. Olen sen harjoitteen siirtänyt omine lupineni fillaroinnin puolelle. Pyöräilyä on ohjelmassa kaksi kertaa viikossa. Lyhyempi tunnin lenkki ja yksi pidempi lenkki. Tapsa nollasi pitkien lenkkien kestot, ja aloitin pituuden kasvattamisen alusta puolestatoista tunnista. Tuntuupa muuten kevyeltä fillaroida pari tuntia, kun viime aikoina lenkkien pituudet ovat olleet 4–5 tuntia.
Iltoihin pitää mahduttaa kehonhuoltoa: venyttelyä, joogaa ja pilates-rullailua. Ne ja hierojani Katja auttavat pitämään kehon vastaanottavaisena treenille. Lisäksi lähiviikkoina luvassa on kivoja kesäisiä elämyksiä, jotka menevät ihan treenistä: Kovapohjaisia vaelluskiipeilykenkiä pääsen sisäänajamaan kavereiden kanssa tehtävällä parin päivän vaelluksella. Lähtöpäätös minivaellukselle syntyi spontaanisti nähtyäni Facebook-päivityksen, jossa eräs tuttuni huuteli kavereita mukaan. Lisäksi toinen kaverini, Saku lupasi viedä minut taas ulos kalliokiipeilemään, ja tällä kertaa otamme tyttärenikin mukaan (tyttö on aivan liekeissä, kun pääsee oikeille kallioille sisäseinien sijaan). Suunnitteilla on myös fillarointiretki Helsingistä Porvooseen ja mitä kaikkea tässä vielä ehtiikään keksiä...
Näin listatuna voisi kuvitella, etten ehdi muuta tehdä. Mutta todellisuudessa treeni ottaa pari tuntia päivästä (poislukien pitkä pyörälenkki) eli kyllä minulle jää paljon aikaa muuhunkin. Ehdin siis kirmailla auringossa, nauttia kesälomasta ja tavata ystäviä. Kuitenkaan en käy kiistämään, etteikö tiukka treenitahti vaikuttaisi muutenkin elämään kuin ajankäytöllisesti. Harjoittelu väsyttää, ja tarvitsen unta enemmän kuin 7 tuntia, joka on tuntunut aiemmin riittävän hyvin. Huomaan myös tarvitsevani lepoa hereillä ollessa, aikaa jolloin en tee mitään. Ja ruokaa. Vaikka mielestäni syön riittävästi, Tapsa huomautti, että olen laihtunut ja kehotti varmistamaan, että syön tarpeeksi. Olen itse hiukan karsinut hänen tekemänsä ravintosuunnitelman annoskokoja, kun ruoan määrä tuntui niin isolta, etten jaksanut kaikkea. Näköjään taas on vaan parempi uskoa, mitä itseä viisaammat sanovat.
Niin että miltäkö tuntuu?
Jännittää ja riemastuttaa. Ajatukset karkaavat usein väkisin edessä olevaan. Huomaan itsessäni hajamielisyyttä, joka ei normaalisti ole osa minua. Välillä sattuu kaikenlaista ja hommat tuppaavat unohtumaan kesken. On ihan hyvä, että jään tänään kesälomalle. Luultavasti en olisi parhaimmillani töissä nyt.Tapsa toteaa sen olevan normaalia: myös pää valmistautuu. Treeni on loppunut, sanomme heiheit ja menen saunaan.
Palatessani löylystä minua odottaa pukuhuoneessa ikävä yllätys. Alushousuni ovat kadonneet. Kyllä ne minulla oli. No ihan varmasti oli!
Vilkuilen ympärilleni tyhjässä pukuhuoneessa. Mitä ihmettä? Muistan selvästi tahrineeni niihin vartalorasvaa, kun löysin laukustani tyhjäksi vuotaneen rasvapurkin, jonka olin unohtanut heittää pois aiemmalla kerralla. Etsiessäni shampoota tartuin väärään purkkiin, tahrin käteni ja pyyhkäisin ne puhtaaksi toisessa kädessä olevien pikkuhousujen takakaistaleen ulkopuolelle. Heitin rasvapurkin roskiin, vaatteet kaappiin ja menin suihkuun.
Mutta pöksyjä ei löydy. Poistun salilta hämmentyneenä mutta itsekseni salaa virnistellen. Mysteeri selviää kotona, kun purkaessani salikassia tahrin sormeni tyhjän rasvapurkin kylkeen. Hupsista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kysyt, tsemppaat ja/tai kommentoit Janiinan Vuorenvalloitusta!