torstai 12. maaliskuuta 2015

Karmit-kaulassa-tyttö menee ensiapukouluun!

Isäni muistaa usein nolostuttaa minua kertomalla tarinaa lapsuuteni partioleirien kotiin palaamisista. Muiden tenavien vanhemmat hakivat jälkikasvunsa Keskustorin vanhalta kirkolta. Minut noudettiin yleensä Hatanpään ensiavusta. Murtuneita sormia ja varpaita, tikattuja haavoja ja venähtäneitä nilkkoja on totta tosiaan kertynyt keskivertoa enemmän. Rohkenen (vinosti hymyillen, tosin) kuitenkin väittää, että holtittomuudesta ei ollut kyse, pikemminkin kokeilunhalusta ja ehkä aavistuksen verran liian vahvasta uskosta omaan suorituskykyyn.

Vuodet ovat tuoneet hiukan enemmän varovaisuutta, mutta siltikin tekevälle sattuu. Ja minä olen kova tekemään. Olen myös säilyttänyt jästipäisyyden, jonka takia usein voimalla jatketaan siitä, mihin tekniikka loppuu. Eräs ystäväni joskus totesikin: "Olet vähän sellainen karmit-kaulassa-tyttö."

Mont Blancilla aion olla viisas ja ymmärtää omat rajani (ja jos sanani syön, mörökölli minut vieköön). Kuitenkin kuten tyttärenikin jo huolehti, liittyy Mont Blanc -kiipeilyreissuumme myös sellainen riski, että varovaisuudesta huolimatta jotain ikävää tapahtuu. Liukastuminen, putoilevat kivet, lumivyöry, lipsahtava hakku ja monet muut asiat voivat aiheuttaa loukkaantumisia tai hätätilanteita. Lähden valloittamaan vuorta seurassani ammattitaitoinen opas Pette ja palo- ja pelastusalan ammattilainen Laku. Olen siis aika hyvissä käsissä, jos jotain sattuu. Mutta siihen ei voi tuudittautua ja myös minun täytyy olla toimintakykyinen hätätilanteen yllättäessä.

Onneksi ensiavun ja -hoidon asiantuntijat, Jussi ja Kari Tammedista lukivat ajatukseni ja tarjoutuivat antamaan minulle pienen ensiapukoulutukseen Vuorenvalloitusta silmällä pitäen. Se meni suurinpiirtein näin:

Olin oudon jännittynyt, kun istuimme kahvipöytään. Karia hiukan hymyilyttikin ja hän sanoi, että vaikka ensiapu on tärkeä asia, ei ole syytä sitä pelätä: auttamisen äärellä tässä ollaan! Harmittelin vuosien aikana muistista kadonneita ensiaputaitoja ja huolehdin, että entä jos teen väärin. Kari ja Jussi painottivat, että kun tekee parhaansa, se riittää. Tärkeää on tunnistaa uhkaava vaara tai onnettomuustilanne ja toimia oikealla tavalla: estää jatko-onnettomuudet, auttaa taitojensa rajoissa ja tietenkin hälyttää apua. Enempää ei voi itseltään vaatia.

Kävimme läpi mahdollisia vaaratilanteita vuorella. Kari muistutti, että Pette on ehdoton auktoriteetti, hän tuntee toimintaprotokollan ja kouluttaa sen meille ennen lähtöä. Vastuu kokonaisuudesta myös hätätilanteissa on Pettellä eli kaikissa hätätilanteissa tulee aina kääntyä hänen puoleensa, mikäli mahdollista.







Listasimme yleisimmät tilanteet ja vammat, joita voin joutua kohtaamaan ja joiden hoitamiseen kouluttaminen on kannattavaa. Short-listille nousivat:

  • Haavat, hiertymät ja ruhjeet
  • Pistohaavat
  • Murtumat
  • Tajuttomuus

Woundstopin paineenkohdistaja in action!
Koska vuorelle kannetaan mahdollisimman vähän tavaraa, harjoittelimme ensiapua yksikertaisilla varusteilla. Käytössä oli oikeastaan vain pieni ensiapuside, WoundStop-ensiside ja silkkiteippi. Niiden lisäksi kiipeilyreppuun en sitten oikeastaan muuta tarvitsekaan kuin puhdistuspyyhkeitä ja laastaria rakkoja varten.

Kiinnostuneena avasin pakkaukset, räpelsin siteitä ja sain Karin nauramaan: "Muistathan sitten oikeassa tilanteessa, että steriiliys on tärkeää eli sidetaitoksia ei kannata kosketella, jos mahdollista."

Kun tarvikkeet olivat tulleet tutuiksi, harjoittelimme erilaisten haavojen sitomista. Jussi näytti mallia Karin toimiessa potilaana ja minä sitten toistin ohjeiden mukaan perässä. Sidoimme pienellä ensiapusiteellä sekä pienehköjä että painetta tarvitsevia haavoja.

Karin käsivarresta tyrehdytimme suuren verenvuodon WoundStopilla, joka paineenkohdistajamekanismi kaikessa yksinkertaisuudessaan on mielestäni samantasoinen innovaatio kuin hakaneula aikanaan.



Seuraavaksi potilaamme varpaita uhkasi hetkellisesti sinertyminen: Jussi näytti minulle kuinka toimia, kun verenkierto rajaan pitää estää eli jos vaikkapa sääressä on niin suuri verenvuoto, ettei sitä voi tyrehdyttää pelkästään paineen avulla.




Ensimmäinen yritykseni estää verenkierto raajassa ei mennyt niinkuin elokuvissa.
Tajuttomuuden tunnistamiseen opin niksin: nosta potilaan käsi hänen kasvojensa yläpuolelle ja päästä irti. Mikäli hän on tajuissaan, refleksi estää käden osumisen omiin kasvoihin. Huumoria saatiin tästäkin ja hetken meillä oli oikein hupaisaa, kun yritimme saada toisiamme läpsimään itseään kasvoihin.

Kävimme läpi myös hengittämisen tunnistamista kämmenselällä ja kuuntelemalla. Puhalluselvytys päätettiin jättää tällä kertaa ohjelmasta ja keskityimme sen sijaan oikeaoppisen kylkiasennon harjoitteluun. Kari painotti vielä, että muistan rinteessa tehdä asennon kasvot ylärinteeseen päin ja tarkistaa leuan asennon eli hengitysteiden esteettömyyden.

Ensiapuvelhot näyttivät vielä, kuinka hoidetaan reiän rintakehäänsä ja keuhkoonsa saanutta potilasta. Vaikka yksinkertaiselta toimenpide osaavan ihmisen tekemänä näytti, tässä kohtaa viimeistään päätin olla erityisen tarkka jäähakun kanssa.

Lopuksi oli vielä pieni yllätys:
Tammedin poppoo on selvästikin seurannut tarinaani. He olivat ilmeisesti huomanneet, että minulla aina silloin tällöin on ne kuuluisat karmit kaulassa. Niinpä sain mukaani urheilijoille suunnitellun ensiapulaukun treenikautta varten!

EA-laukku tulikin tarpeeseen, sillä edellinen taisi siirtyä auton myynnin yhteydessä seuraavalle omistajalle. Hypistellessäni laukkua veistelin puujalkavitsejä urheilijoiden ja minun erilaisista EA-tarpeista, kunnes oivalsin ettei minulla ollut aavistustakaan, mitä pakkauksen sisällä on. Edellisenkin taisin ostaa koskaan kurkistamatta sisälle, ikäänkuin pelkkä laukun olemassaolo pelastaisi hätätilanteessa. Niinpä viisastelun sijaan avasin laukun ja katsoin, mitä se on syönyt:

  • kylmähaude
  • kylmä-spray
  • urheiluteippi
  • silkkiteippi
  • sidosten leikkaamiseen suunnitellut sakset
  • laastareita ja puhdistuspyyhkeitä
  • steriilejä taitoksia
  • hanskoja
  • ensisiteitä


Tarpeeseen tuli, sillä kotoani ei taida löytyä kuin laastareita (jotka kyllä ovat tyylikkäästi Prinsessa-kuvioituja) ja päänsärkylääkettä.

Koulutuksen jälkeen minuakin jo hymyilytti. Yksinkertaisia asioita ja simppelit työvälineet, niillä minä pärjään. Selkeät ohjeet ja rohkaiseva tunnelma lämmittivät mieltä ja tunnen taas itseni hiukan valmiimmaksi edessä olevaan seikkailuun. Siitä suuri kiitos kouluttajilleni!

p.s. Muistutan jälleen, että mahdolliset erehdykset tekstissä ovat minun.



2 kommenttia:

  1. Eihän siitä tarvii nolostua, vaikka sattui ja tapahtui nuorempana. Ylensä sattuu asioita kun ensin tekee ja sit vasta mietii.Vähän samaa kun puhuu nopeammin kun kerkiä ajatella. Mulla on tapana sanoa et eihän sitä tiedä jos ei kokeile

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta puhut, tietty määrä kolinaa kuuluu elämään! Ja hauskoja tarinoita niistä sattumista on ainakin syntynyt.

      Poista

Kiitos, kun kysyt, tsemppaat ja/tai kommentoit Janiinan Vuorenvalloitusta!